Jos renessanssi ja 1500-luku oli taiteiden
ja uskonnollisten kiistojen vuosisata, luonnehti 1600-lukua tieteellisten
menetelmien, uusien aatteiden ja maailmankuvien esiinmarssi. Edeltäneen
vuosisadan filosofiseen niukkuuteen verrattuna 1600-lukua voidaan pitää
filosofian alalla uuden ajan alkuna. Vuosisadan henkisiä voimahahmoja olivat
filosofisesti ja luonnontieteellisesti oppineet tieteiden moniottelijat kuten
Galileo Galilei (1564－1642), Rene Descartes (1596－1650), Gottfried
Wilhelm Leibniz (1646－1716) sekä Sir Isaac Newton (1642－1727). Filosofeista
useat antoivat panoksensa muiden tieteiden kuten fysiikan, geometrian,
differentiaali- ja integraalilaskennan, tähtitieteen ja anatomian kehitykseen,
eivätkä luonnontieteilijätkään olleet maallikkoja filosofian
keskeiskysymyksissä. Renessanssiaika jatkui filosofiassa mielenkiintona
antiikin suurten filosofien kuten Aristoteleen, Platonin ja Ciceron tekstejä
kohtaan.
Merkittävää tieteellisen ajattelun
edistymisessä oli keskittyminen yksittäisiin ilmiöihin ilman, että niitä
pyrittäisiin sijoittamaan osaksi uskonnollista maailmankuvaa tai liioin
selittämään sen avulla. 1600-luvulla
asetettiin lukuisia modernin filosofian erityiskysymyksiä mm.
tieteenfilosofian, yhteiskuntafilosofian, filosofisen analyysin ja metafysiikan
alueilla. Francis Baconia (1561-1626) mukaillen tiedosta ja tieteestä tuli
valtaa uskon ja uskonnon sijasta. Bacon vaikutti luonnontieteiden kehittymiseen
etenkin induktiivisen, yksittäistapauksista lainomaisia yleisluonnehdintoja
johtavan menetelmänsä kautta. Mm.
algebraa ja valo-oppia edistäneen Descartesin rationalistista filosofiaa
motivoi pätevän menetelmän luominen luonnontieteellisen tutkimuksen pohjaksi.
Dualistina Descarces päätyi olettamaan mielen (hengen) ja ruumiin (aineen)
erottuvan olemuksellisesti toisistaan. Jumaltodistuksistaan huolimatta hänet
tuomittiin katolisen kirkon piirissä harhaoppiseksi. Puolitieteellisen ja
Francis Baconin tietoteoriassa esitettyjen empirististen oletusten vastaisesti
”epäilyn metodia” soveltanut Descartes pyrki deduktiivisin päättelyin
osoittamaan, että tiedon tulee rakentua ajattelevan mielen olemassaolosta eikä
aistien avulla havaittavista ilmiöistä käsin.
Monistina Baruch Spinoza (1632－1677) taas ei hyväksynyt Descartesin jakoa
aineeseen ja henkeen vaan katsoi niiden olevan yhden jumalallisen substanssin
muotoja. Spinoza edisti tietoteoriaa, determinismiä eli välttämättömyysoppia ja
mm. hyvän ja pahan sekä oikean ja väärän suhteellisuutta korostavaa eettistä
relativismia teoksessaan Etiikka.
Empirismiä kehitti edelleen
yhteiskuntafilosofiastaankin tunnettu, liberalismin isäksi tituleerattu
brittiläisen valistuksen edushahmo John Locke (1632－1704).
Tietoteoriassaan Locke painotti mielen rakentumista kokemuksen pohjalta. Ilman
kokemusta mieli jää ”tyhjäksi tauluksi” vailla sisältöä. Yhdysvaltain (1775－1783) ja Ranskan
(1789－1799) vallankumouksia inspiroinut Locken liberaali
yhteiskuntasopimus pohjautuu ajatukseen järjellisen yksilön luonnollisista
oikeuksista vapauteen, elämään ja omaisuuteen, joita ei valtiovallan tulisi
rajoittaa vaan mahdollistaa. Se oli Locken vastine aiemmin Thomas Hobbesin
(1588－1679) esittämälle absolutismia kannattaneelle teorialle, jonka
mukaan kansalaisten tulisi luovuttaa osa vapauksistaan suvereenille
hallitsijalle sotaisan luonnontilan － ”kaikkien sodan kaikkia vastaan” － välttämiseksi.
Englannissa lockelainen vapausaate pääsi esille ns. mainiossa vallankumouksessa
(1688－1689), jonka myötä uskonvainoistaan ja parlamentaarisen politiikan
vastaisuudestaan suomittu kuningas Jaakko II syrjäytettiin maan viimeisenä
katolisena päämiehenä.
Uskonnon ja teologian alueella vuosisata
merkitsi sekä katolisen että protestanttisten kirkkojen piirissä opillisen yhdenmukaistamisen
ja vakiinnuttamisen aikaa, mutta siten myös rajuja uskonsotia. Protestantismi
toi muassaan lukuisia uusia uskontulkintoja. Parannusta ja hurskautta
painottanut pietismi ja sen myötä ensimmäiset herätysliikkeet, kuten
herrnhutilaisuus ja metodismi sekä mystiikasta ammentanut kvietismi, loivat
vastavoiman mm. tunnustuskirjojen ja kansanopetuksen turvin dogmejaan
lujittaneelle luterilaiselle puhdasoppisuudelle. Uskonsotina tunnettu
väkivaltainen vastauskonpuhdistuksen kausi alkoi Ranskassa katolisten ja
protestanttisten hugenottien välillä jo 1562－1598, minkä myötä
katolisuus laajeni Ranskan yhteinäisuskonnoksi. 1618－1648 käyty, Saksan
uskonsotana alkanut 30-vuotinen sota laajeni nopeasti suurvaltojen väliseksi
verimittelöksi, jonka kyseenalaisiksi voittajiksi selvisivät
suurvaltapoliittisista syistä protestanttien puolelle sijoittunut Ranska sekä
luterilainen Ruotsi. Sota selvensi karulla tavalla katolisuuden ja
protestantismin kulttuurisia suhteita ja vähensi Espanjan sekä Habsburgien mahtiasemaa
Euroopassa.
